Suvivirren kutittama täryontelo Toscanassa

Ryhtyessäni järjestämään matkoja Toscanaan tiedostin hyvin, että matkojeni täytyi olla erilaisia kuin muiden matkatoimistojen. Yhtenä erikoisuutena halusin yhdistää pianistin urani ja matkat, eli järjestää ilmaiskonsertteja Toscanassa tuodakseni omat asiakkaani ja paikalliset yhteen. Mietin pääni puhki, miten ihmeessä etsin alkeellisella italian kielen taidollani Suomesta käsin jonkun toscanalaisen paikan, jossa olisi flyygeli. Pianolla ei konsertteja oikein pidetä – ei pääse Sibelius oikeuksiinsa. Olin kuullut muutamaa vuotta aikaisemmin, että Lucignanon kaupungissa olisi flyygeli, joten etsin paikallisen matkailutoimiston, keräsin rohkeuteni ja soitin sinne. Suunnittelin hapuilevilla taidoillani puhelinsoitot tähän tyyliin: ”Buon giorno. Sono Leena Immonen dalla Finlandia. Ho un agenzia di viaggi, e sto cominciando i viaggi a Toscana. Vorrei trovare una sala con un pianoforte a coda per fare dei concerti gratis. C’e un pianoforte a coda a Lucignano?” (…ei täydellistä italiaa mutta enempää en silloin osannut). (Päivää. Olen L.I. Suomesta. Minulla on matkatoimisto ja olen aloittamassa matkat Toscanaan. Haluaisin löytää salin, jossa on flyygeli antaakseni ilmaiskonsertteja. Onko Lucignanossa flyygeliä?”.. Siellä vastasi nainen, joka ihme kyllä ymmärsi italian kieltäni, mutta vastaus oli ”no”. Jaaha, mitenköhän jatkaisin puhelua? Ööö…juuri  kun yritin muotoilla jotain sen suuntaista, että ”tietäisittekö, mistä sellainen löytyisi”, nainen sanoi ”un attimo” eli ”hetkinen” ja häipyi jonnekin. Hetken päästä langan päästä löytyi se yksi ihminen Lucignanosta, joka osaa kohtuullisesti englantia, Johnny Chimenti. Hän vahvisti, ettei flyygeliä ole ja olin jo lopettamassa puhelua, mutta jokin hänen äänessään ja tavassaan puhua sai minut jatkamaan -varsinkin kun sain puhua englantia. Kerroin etsiväni matkoilleni ”helmiä”: paikkoja jotka ovat erityisen hienoja, mutta eivät turistien kansoittamia (kuka haluaa olla turisti?). Johnny vakuutti, että Lucignano on juuri sellainen– saisiko olla materiaalia, milloin olisi tulossa, mitkä ovat yhteystietoni? Voi että oli ihanaa saada niin hyvää palvelua!

Johnnystä on tullut hyvä ystävä. Hänen kanssa skaippaan joka viikko. Eikä ystävyytemme ole poikinut ainoastaan italian kielen opiskelujeni tukemista, vaan myös musiikki on päässyt esille. Johnny oli 18 vuotta paikallisen radion musiikkitoimittaja ja hänellä on 3000 CD:tä ja vähän vähemmän vinyylejä. Hän soittaa myös kitaraa ja laulaa kaverinsa Fabion kanssa lähinnä soulia. Kaverukset ajavat myös Harrikoita, menivät naimisiin kuukauden välein, erosivat parin kuukauden välein ja heidän poikansa ovat samanikäisiä. Johnny asuu Lucignanon kaupungin muurissa (kyllä!), Fabio 1500-luvulta peräisin olevassa linnoituksessa. Sanoin heille viime syyskuussa, etten halua nähdä enää muiden asuntoja, koska kaikki ovat toinen toistaan persoonallisempia ja tulen vain kateelliseksi!

 

Fabiolla ei ole leikkimökkiä, vaan 500 vuotta vanha tähystystorni

Fabiolla ei ole leikkimökkiä, vaan tähystystorni

 

Kun sitten vein ensimmäisen ryhmäni Toscanaan, yhdellä asiakkaista oli synttärit. Johnny ehdotti , että hän voisi Fabion kanssa tulla soittelemaan synttärijuhliin! Mitään korvausta he eivät halunneet, vaikka tulivat toisesta kaupungista juhlapaikkaamme. Pari tuntia he soittivat 1970-80 –luvun rokkia, me hoilasimme mukana, tanssimme  ja suomalaisen ryhmän kaksi kitaristia, joilla oli kitarat mukanaan, ryhtyivät pienen suostuttelun jälkeen soittamaan Johnnyn ja Fabion kanssa. Meillä oli siis 4 kitaristia/ laulajaa tanssittamassa 10:tä ihmistä ihan omassa juhlasalissamme. Ei hassumpaa! Johnnyn tyttöystävä Luciana oli vielä tehnyt  syntymäpäiväsankarin kunniaksi ”Torta della Nonnan”, ihanan mantelikakun, joka on hänen bravuurinsa. Oli muuten hauska ilta!

Yksi asia vaikeutti minun, Nekun ja Rofan soittoa Johnnyn ja Fabion kanssa. Heidän nuoteissaan ei nimittäin lue esim sointumerkintä ”G7” vaan So7. Aivan hullua! Do-re-mi  -systeemihän on hyvä siksi, että se toimii missä sävellajissa vain, mutta tämän on musiikkimaa Italia käsittänyt väärin! Oli aika vaikea pysyä mukana, kun nuoteissa lukee ”mi7”. Nekku ja Rofa ovat sen verran kokeneita soittajia, ettei se lopulta muodostunut ylivoimaiseksi esteeksi. Kaverit nauttivat yhteissoitosta ja me muut sen tuloksista. Vielä kun italiaanot lähtivät yöllä kotiin, Fabio heitti minulle kadun toiselta puolelta ilmasuukon, olin kuin seitsemännessä taivaassa. Ajatelkaa nyt: lämmin Toscanan kuutamo, keskiaikainen kukkulakylä, 3 aitoa italialaista viihdyttämässä pelkästä sydämestään meitä suomalaisia, takana hauska musikaalinen ja italialaisia herkkuja tarjonnut ilta – ei mitään business-ajattelua vaan inhimillisyyttä ja ystävyyttä. Juuri sitä henkeä, millaista reissuilleni haen!

Synttäriprinsessa lounaalla oliivipuiden katveessa

Synttäriprinsessa lounaalla oliivipuiden katveessa

Ihmettelette varmaan jo, miten Suvivirsi liittyy tarinaan? Allora…Vein tietysti äsken mainitun ryhmän Lucignanoon, Johnnyn, Fabion ja Lucianan kotikaupunkiin. Kaupungissa on hieno kirkko, jota olimme menossa katsomaan. Juuri ennen menoamme sisään, Johnny (joka toimi oppaanamme) kuiskasi minulle: ”Haluaisitko tehdä yllätyksen asiakkaillesi ja soittaa keskiaikaisia urkuja?” Minä olen pianisti, en urkuri, mutten taatusti kieltäydy tällaisesta mahdollisuudesta! Kirkko on yhteydessä kaupungintaloon, jossa Johnny on nykyään töissä, joten hän järjesti niin, että hänen kollegansa vei ryhmäni kirkkoon, Johnny taas minut ties mitä salaovia ja ullakkokäytäviä pitkin urkulehterille. Hän sanoi:  ”soita sitten D-duurissa”, johon minä ettei se käy, soitan ryhmälle jotain suomalaista, jotta he ovat tosi äimänä ja kirkossa paras tähän on Suvivirsi, mikä soi mielestäni parhaiten F-duurissa. Johnny varoitteli, ettei onnistu. No, konttasin matalalla urkulehterillä urkujen luo, ettei ryhmäni olisi nähnyt minua. Johnny laittoi urut päälle ja hurja humina alkoi kuulua ainakin 500 vuotta vanhasta koneistosta. Sitten olikin aika laittaa sormet koskettimille ja antaa mennä. Koskettimia ei kyllä ollut montaakaan. Joka tapauksessa ryhmä oli melkoisen hämmästynyt, kun suomalaisille tuttu virsi alkoi kuulua 1000-vuotisessa kaupungissa.

Vielä enemmän he hämmästyivät, kun uruista kuului aivan kamalia sivuääniä – kerta kaikkiaan korvia raastavia soraääniä, joilla ei ollut mitään tekemistä Suvivirren kanssa. Johnny oli oikeassa: olisi pitänyt soittaa D-duurissa. Ja minun olisi pitänyt ymmärtää. Olin löytänyt pari kuukautta aikaisemmin omasta kirjahyllystämme aivan uskomattoman mielenkiintoisen kirjan, jolla on vähän tylsä nimi: Pianon taika. Miten musiikin suurin arvoitus ratkesi (Stuart Isacoff). Enlanniksi kirjan nimi on ”Temperament. The Idea tha Solved Music’s Greatets Riddle”. Olen soittanut pianoa koko ikäni, mutten ole virittämistä ajatellut sen enempää kuin että ”anna A”. Kuinka väärässä olinkaan! Virittämisessä on kysymys suorastaan maailmankaikkeuden ymmärtämisestä, vähintään maailmankatsomuksesta, kiivaasta uskonkiistasta ja vaikka mistä.

Miten musiikin suurin arvoitus ratkesi?

Miten musiikin suurin arvoitus ratkesi?

Ote kirjasta, s. 12: ”Ongelman ytimen voi jäljittää antiikin kreikkalaisiin, jotka väittivät, että musiikin kauneimmat sävelet syntyivät kiistattomien matemaattisten suhdelukujen avulla, jumalten sormenjäljistä. Nämä olivat suhteita, joiden avulla kaksi erillistä ääntä pystyi sulautumaan riemulliseksi liitoksi. Vuosisatoja sen jälkeen kun Pythagoras oli esittänyt teoriansa, merkittävä astronomi ja muusiikinteoreetikko Johannes Kepler esitti asian kaunopuheisesti: ”Geometria on yksi ja ikuinen, heijastus Jumalan ajatuksesta”. Geometria teki musiikin harmonian kauniiksi, eikä sen kanssa sopinut leikkiä. Ja kuitenkin…” Otetaan vielä lempilauseeni sivulta 46, jossa Galileo Galilei kuvailee puhtaan kvintin vaikutusta ihmiseen: ”Se on kuin täryontelon kutinaa, jonka pehmeyttä hilpeys muuttaa, ja samanaikaisesti syntyy vaikutelma pehmeästä suudelmasta ja puraisusta.” Mene siinä nyt sitten muuttamaan kvintin ”pyhiä” suhteita! En ollutkaan tullut ajatelleeksi että kvintistä pitäisi olla jotain mieltä…

Asiaan ovat näkemyksensä erittäin kiihkeästi antaneet esimerkiksi Galilein ja Keplerin ohella esim. Newton ja kasa muita oppineita. Nykyinen viritys on ns. ”tasaviritys”, jossa jokaisen pianon koskettimen välillä on yhtä pitkä ”matka”. Näin ei todellakaan ole aina ollut, eikä ainakaan keskiajalla, jolta tuo Lucignanon urku on kotoisin. Näin ollen ei ole ollenkaan sama, soitetaanko joku värssy D-duurista vai F-duurista. Pitäisi virittää koko urku uudelleen joka sävellajille! Tasavirityksen ansiosta pianolla voi soittaa mitä vain mistä vain. Kirja selittää, s. 10: ”Itse asiassa ehtouksia nykyisen järjestelmän käyttöönotosta pidetiin satojen vuosien ajan sodanjulistuksina: muusikot, käsityöläiset, kirkon virkamiehet, valtionpäämiehet ja filosofit taistelivat kiihkeästi tasavireisyyttä vastaan ja pitivät ajatusta sekä luonnottomana että rumana.”.

Alettuani lukea kirjaa tiesin heti, että Johnny olisi siitä aivan haltioissaan. Hän hankkikin sen samantien Amazonista italiaksi ja olemme molemmat nyt sitä mieltä, että kirja on samanlainen helmi kuin minun kannaltani vaikkapa Lucignanon ja toscanalaisten ystävien löytyminen, siis ihan ”ykköshelmi”. Luemme sitä kummatkin aina uudelleen ja uudelleen – voin vakuuttaa ettei tylsää hetkeä tule, vaikka  itse piano ei kiinnostaisi yhtään. Musiikin, tieteen, taiteen, kultuurin ja uskonnon väliset suhteet saavat uudenlaiset ajatukset rullaamaan! Tämä on myös laittanut minun italiankielen opettelulleni aikamoisen haasteen, sillä en suinkaan keskustele Johnnyn kanssa siitä, mitä teit/tein viime viikolla (no okei, kyllä siitäkin puhutaan), vaan esim. siitä, mikä on hänen maailmankatsomuksensa, kun nyt olemme ao. kirjasta lukeneet monia vaihtoehtoja. Entä minun?

Johnnyn kotiraitti

Johnnyn kotiraitti

Aatonaattona 23.12.2013 Johnny ja Fabio skaippasivat meille kotiin, ja lauloivat meille itse  sovittamiaan joululauluja kitaroidensa säestyksellä. Me lauloimme puolestamme heille. Musiikki yhdistää!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *